19.4.2021 Posti yhdistää ihmisiä, tie vie ihmisen luota toisen luo
19.4. Posti yhdistää ihmisiä, tie vie ihmisen luota toisen luo.
Yltäkylläinen aamupala, hyvässä Saaristen seurassa ja sitten pyörän selkään. Vampulan kotiseutuyhdistyksen aktiivit olivat
kutsuneet minut aamulla kirjaston pihalle. He olivat pystyttäneet sinne historiallisen, postiaiheisen pienoisnäyttelyn päivän ajaksi.
Näyttelyn huippuina oli postilaukku 1890-luvulta sekä virallista postia sisältänyt kirjekuori, joka oli käännetty ja käytetty uudelleen.
Vietimme keskenämme herkistyttävän hetken. Se sai ajattelemaan – samoin kuin posti yhdistää ihmisiä, tie vie ihmisen luota toisen luo.
Seuraavalla paikallisten ihmisten talkooporukalla pystytimme ”pullopostilaatikon” Jonkan kartanoa vastapäätä olevalle Vampula uimarannalle.
Maalaamansa postilaatikon rannalle toi Rantasen Taini ja viestejä postilaatikossa oleviin pulloihin, jätti useampi meistä. Laatikon tarkoituksena
on ilahduttaa ja tarjota paikka, jossa voi purkaa tuntojaan sekä lähettää ja vastaanottaa anonyymejä viestejä.
Kyselin ihmisiltä, mitä he haluaisivat esitellä tai tarjota Vampulaan tulevalle matkailijalle. Vastaukseksi sain muun muassa:
maatalousyrittäjä Jussi Heikkilän pinaattia, Suomen parasta vettä, Kotajan ruusunterälehtihilloa ja Rutavan toutainta.
Vampulassa on ihka oikea lentokenttä, kiitos Leevi K. Laitisen, Suomen pienin järvi sekä osa pikkulappina tunnettua harjureittiä
ulkoilumajoineen. Vanhan tien varren nähtävyyksinä mainittiin kirkko, kotiseutumuseo, Huhtaan silta, kirjasto sekä
aiteilija Tatsuo Hoshikan ateljee. Sain ilon tutustua ateljeehen taiteilijan positiivisella opastuksella. Ateljeessa on paljon
erilaisia maalauksia, vessojen seinillä olevat maalaukset puhuttelivat minua erityisesti.
Persoonallisessa Kauppakeskuksessa käynnin jälkeen jätin Vampulan ja sen kotiseudustaan positiivisesti ylpeät ihmiset taakseni.
Mielessäni heille kyllä on sija, niin lämminhenkistä ja luonnikasta oli kaikkien kanssa. Sanoivathan he itsekin, että erityisen hienoa
Vampulassa on lapset, aikuiset ja vanhat!
Matkalla tapasin, kuin vanhan tutun, Jonkan kartanon nykyisen emännän. Seuraava hieno yllätys ja kohtaaminen oli Rutavan myllyllä;
kun poikkesin tutkimaan rakennusta ja koskea tarkemmin, kohtasin itse myllärin. Hän kutsui sisään ja sain ihmetellä ihaillen kauniita,
vanhoja koneita ja liu’uttaa kättäni kiiltäviksi kuluneilla puukaiteilla. Pääsinpä vielä kurkkaamaan sähkövoimalaitokseenkin!
Vanha tie halki kulttuurimaiseman sai tuntemaan, että kuulun sukupolvien ketjuun. Näiden peltoaukeiden tuotoksella on ruokittu ja ruokitaan monia.
Harvakseltaan kirjoitin ja jätin postikortteja laatikoihin. Ihailin jokea ja löysin monessa kohdin jäänteitä vanhasta tiestä. Tielinjausta on jossakin
kohdin muutettu hiukan kauemmas joesta mm. ruoppausten aiheuttaman sortumavaaran takia.
Matkalla näin kevään ensimmäisen kuovin, ensimmäisen traktorin äestämässä, ensimmäiset sammakonkudut ja valkovuokot. Loiman kylässä
tähyilin paikkaa, mistä tie on mennyt joen yli 1700-luvulle asti, mutta taisin polkaista ohi. Menin myös kauniilla paikalla olevan Länsi-Suomen opiston
ja Loiman koulun ohi. Vanhakosken partaallakin viivyin vain hetken, sillä olin sopinut treffit Huittisten museolle neljäksi. Museo on 1902 rakennetussa
entisessä viljamakasiinissa. Alakerrassa esitellään esihistoriaa sekä entisajan ”naisten töitä”. Vaihtuva näyttely kertoi ja kuvasi entisajan lapsuutta.
Yläkerrassa pääsee tutustumaan esineiden kautta ”miesten töihin” sekä paikallisiin merkkihenkilöihin: Risto Rytiin ja Momman Siinaan.
Kolmannessa kerroksessa on hieno kokoelma Lauri Leppäsen veistoksia.
Museo on vastannut ”historiallinen postireitti”-haasteeseen, tekemällä Hiukkavainionmäkeen pystytettävän postilaatikon, johon tulee kartta
Huittisten esihistoriakohteista. Kotiseutuyhdistys pystyttää oman postireittilaatikkonsa vanhan meijerin vaiheille.
Päivällisen ostin kaupasta ja nautin eväät tyynessä kevätillassa, puiston penkillä, Punkalaitumenjoen kauniilla rannalla.
Olen vasta tänä keväänä löytänyt Huittisten keskustaa halkovat, jokirantoja seurailevat kävelyreitit. Huittisia halkoo koko joukko eri kokoisia jokia ja ojia.
Minä, virtavesien rakastaja, ihailen jokia ja Kaarlo Sarkian sanoja joesta, hänen Mullan ja veren kevät -runossaan: ”joki takaisin virtaa äitinsä, meren syliin”.
Huittisten vanha kivikirkko on aivan erityinen päältä ja sisältä, aina porttia ja hautausmaata myöten.
Iltalenkille lähdin vielä Vanhakosken lehtoon! Voi kauneutta: sammalen vihreyttä, kosken jatkuvaa pauhua, valkovuokon pirteyttä,
lintujen iltalauluja, isolammen hiljaisuutta…
Kävelylenkin jälkeen jatkoin vielä Korkeakoskelle etsimään paikkaa, jossa 1700-luvulle asti oli silta ja jota pitkin Turun ja Korsholman linnojen
välinen posti kulki 1600-luvulla. Olipa siellä vuosisatoja sitten vilkas markkinapaikkakin. Sattui niin somasti, että näin viljaa lajittelevan
isännän tien vierellä ja pysähdyin kyselemään vanhan tien linjausta. Isäntä oli Korkeakosken kyläyhdistyksen puheenjohtaja ja etsimääni
asiaan tuli konkreettista valaistusta. Pitää vielä tutkia netistä osoitetta: korkeakoskenseutu.yhdistysavain.fi.
Kun pyöräilin lopulta yöpaikkaani Rekikosken majoituspalveluun, keskusta oli rauhallinen ja vanhat rakennukset sekä katutaide näyttäytyivät
erityisen kiinnostavana. Erilainen valaistus, eri vuoden- ja vuorokaudenaika ja mielentila saavat asiat näyttämään hyvin erilaisilta.
