Siirry sisältöön

Huittisten halki meloen – ympäristötaidemelonta

Outileenan matka alkaa
Outileena Uotila raportoi:
Teksti ja kuvat

Taustaa

Isä on aina unelmoinut tai ehkä hänellä on ollut tavoitteita. Joka tapauksessa hän on myös toteuttanut monet haaveensa ja iloinnut niistä.

Isä oli nuorena tehnyt lentokonevanerista oranssiksi maalatun intiaanikanootin. Se oli kotirannassa, Kokemäenjoen varressa ja muistan olleeni siitä hiukan ylpeä. Maanviljelijä, monen lapsen isä, ei kuitenkaan sillä kovin paljon melonut. Jokusen kerran muistan olleeni sen kyydissä 1970-luvulla, mutta sitten se jäi talveksi ulos, alkoi ravistua ja mahdettiinko polttaa jonakin juhannuksena. Myöhemmin isä alkoi haaveilla uudesta intiaanikanootista ja ilman pidempää harkintaa hankki sellaisen. Se jäi kuitenkin hyvin vähälle käytölle ja on nyt ollut muutaman vuosikymmenen enemmäkseen rannalla. Kanootti on alumiinia ja säilynyt kaikesta huolimatta hyvin. Tosin paha lommo siinä on, kun isä erään kerran peruutti sen keulaan traktorilla.

Olen perinyt isältä paljon. En osaa sanoa, onko minun toimintani pontimena haave, tavoite vai vain päähän pälkähtänyt idea. Joka tapauksessa asiat menivät näin: kanootti oli edelleen kumollaan meidän rannassa, talvella ei lumen puutteen vuoksi päässyt hiihtämään ja jokikin pysyi jäättömänä. Kun lunta ei tullut, otin kanootin käyttöön ja aloin vuodenvaihteen tienoilla melomaan. Samoihin aikoihin päätin lähteä kevään aikana melomaan naapurikuntaan, eikä vain pikkuisen, vaan Huittisten halki. Olen aina ollut kulkuri, mutten ehkä sanan perinteisessä merkityksessä. En ole muuttanut koskaan vaan asun edelleen samalla kotitilalla missä elin lapsuuteni. Mutta retkelle on päästävä, joka päivä kävelen paljon, puhumattakaan siitä, missä mieli retkeilee. Melonta ei siis ole minulle mitenkään erityisen tuttua, ei kaikkein mieluisintakaan. Metsään pitää päästä, turvaan, pois tuulesta, puiden suojaan. Metsässä, kumisaappaat jalassa saan kulkea vapaasti, olen metsän sisällä. Islantilainen ystäväni sanoo oppineensa minulta jotakin suomalaisuudesta. Hänen pitää islantilaisena nousta vuorelle, nähdä vielä kauemmaksi, vaikka kauaksi näkee muutenkin, mutta minä, suomalainen menen metsän sisään, ei minun tarvitse nähdä minnekään erityisesti, haluan olla osa metsää.

Metsä on minulle todella tärkeä, mutta peltoaukea on mielenmaisemani. Lempipaikkani on kotiranta, kun katson siitä, pienen niemen nokasta, Kiikkaan päin, Kokemäenjokea alajuoksulle.

Kun melon, katselen rantametsikköä ja peltoa sivusta, en ole osa metsää, enkä peltoakaan, olen ulkopuolinen. En ole osa vettäkään, kanootti erottaa minut vedestä, mutta tunnen kanootin läpi veden liikkeen ja kuulen sen. Kuuleminen onkin tärkeä osa melontaa. Ajattelen toisinaan, millaista elämä olisi, jos en näkisi. Veden äänet minä kuulisin: virran hiljaisen äänen, kun se kulkee rantaa pitkin, jäiden liikkeen, kun ne törmäävät kiviin, vesipisaroiden rummutuksen tai lumihiutaleiden suhinan veden pinnalla. Näkemättäkin voisin kuulla kosken kohinan tai melan äänen kun se kauhoo vettä. Monet veden äänet liittyvät virtaavaan veteen. Virtaus ja veden kierto ovat asiat, jotka minua siinä erityisesti kiinnostavat. Järvivedet eivät ole minun vesiäni, vaikka järvissäkin vesi vaihtuu, vesi tuntuu seisovalta, likaiselta. Joki virtaa ja veden pitääkin virrata, vaihtua ja kiertää niin kuin se kiertää koko ekosysteemissä. Joella tunnen olevani pikkuruinen kulkija suuressa elämän virrassa.

Näkemättä, veden voi myös tuntea ja maistaa. Jokivesi tuntuu märältä ja kylmältä. Kanoottia veteen työntäessä, vesi tuntuu saappaiden läpi kylmänä ja painavana. Kun istun kanootissa, tunnen veden liikkeen, kanootin seuratessa aaltoja, virtaa. Tuulta päin meloessa veden kuulee ja tuntee voimakkaasti. Janokin siinä tulee ja vedellä sen voi sammuttaa. Vesi myös haisee – uskon,  että tuntisin Kokemäenjoen tuoksun vaikken haistaisi sitä vuosikymmeniin. Ehkä haju on hiukan laimentunut oman ikääntymisen myötä, ehkä siitä syystä, että joen vesi on puhdistunut lapsuusvuosistani, mutta kuitenkin se on se tuttu ja muistoja nostattava.

Kävellessä jalkani liikkuvat, meloessa kuljen käsilläni. Se on outoa kaksijalkaiselle. Melonta on käsityötä, siinä liikkuvat eri nivelet ja lihakset kuin kävellessä. Meloessa en myöskään kulje aivan omin avuin, minulla on kanootti ja mela joita käytän, minun pitää ohjata, seurata vettä ja tuulta. Kävellessä pysähdyn, kun minua huvittaa. Meloessa en pysähdy, vaikka lakkaisin melomasta, minä ajelehdin, kanootti liikkuu, vaikka minä en liikauttaisi eväänikään. Oli pakko kirjoittaa omista evistäni, vaikkei niitä sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan. Mutta kun kirjoitan evistä, huomaan samalla, etten ole ollenkaan tullut ajatelleeksi kaikkia eväkkäitä, kaloja, joiden yläpuolella meloessani liikun. Vesi on kalojen metsä ja pelto.

Meloessa säällä on aivan toisenlainen merkitys kuin kävellessä. Metsässä kelillä ei ole paljon väliä. Toki kirkkaalla säällä on kaunista ja kuivaa. Peltoaukea taas on sumuisella säällä erityisen kaunis, tuulinen sää ei pellolla juurikaan ole nähtävissä ainakaan näin keväällä, vaikka peltoaukealla tuuli pääsee vapaasti puhaltamaan. Meloessa tuulen näkee ja erityisesti tuntee. Pienikin tuuli saa veden liikkeelle ja tekee melomisesta työlään. Kun istun yksin viisi metriä pitkässä kanootissa, sen nokka on aika lailla ilmassa ja toimii kuin tuuliviiri. Kanootti ei tottele kätteni ohjaaman melan liikkeitä, niin kuin saapas tottelee jalkojani. Meloessa olen sään armoilla, siis luonnossa.

 

 

Kokemäenjoen alkupää on tullut aika tutuksi vedestä käsin talven ja kevään aikana, mutta miksi päätin lähteä melomaan juuri Huittisiin. Ehkä syynä on se, että Huittinen on sopivasti Kokemäenjoen vesistön keskivaiheilla. Olen töissä Tammelassa, Liesjärven kansallispuistossa, siellä missä on Kokemäenjoen eteläisimmät latvavedet. Kotini taas on Kokemäenjoen alkulähteellä, Hartolankosken alapuolella. Olen talviaikaan tuntiopettajana Huittisten kansalaisopistossa, joten kulttuuripuolelta kaupunki on jonkin verran tuttu, mutta luonnoltaan se on minulle kovin tuntematon. Kun ilman alueeseen perehtymistä päätin lähteä Huittisiin melomaan, ajattelin, että Huittinen on niin tasaista seutua, että siellä on vallan helppo meloa. Sittemmin selvisi, että Loimijoessa, melontareitilläni on niin voimalaitoksia kuin koskiakin. Asiat piti vaan suunnitella ja ymmärtää, ettei kaikki suju omin avuin ja hyvä niin. Huittisten Kotiseutuyhdistyksestä sain paljon apua ja neuvoja ja muutenkin sain nauttia huittislaisten luovuudesta, anteliaisuudesta ja avuliaisuudesta. Hain ja sain pienen apurahan yhteisölliseen taidemelontaan Alfred Kordelinin säätiön Huittisten rahastolta. Heti alkuvaiheessa oli selvää, että en ainoastaan melo, vaan haluan tutustua huittislaisiin ja tehdä ympäristöön taidetta yhdessä paikallisten kanssa. Sitten tuli koronarajoitteet ja piti muuttaa suunnitelmaa, koska lähes kaikki yhteinen tekeminen kiellettiin. Haastoin ihmiset tekemään teoksia itsensä ja toisten iloksi pihoille ja pelloille. Kaupungilta luvan saatuani suunnittelin omat teokseni kaikkien iloksi Vampulan ja Huittisten matonpesupaikoille. Kaikki muu sai tapahtua spontaanisti.

 

 

Melontareissu

Tiistai-iltana 21.4. otin äkkilähdön. Koko alkuvuoden kestänyt harjoittelu ja valmistautuminen alkoi käydä toteen. Sää oli mitä parahin, enkä malttanut enää odottaa suunniteltua huomista lähtöpäivää. Ystävä ajoi minut ja isän vanhan intiaanikanootin Loimaan puolella olevalle Tammiaisten sillalle. Siitä oli lyhyt ja melko tasainen reitti, kantaa kanootti veteen. Hyvä reitti on tärkeä, sillä isän kanootti on alumiinia, aika painava ja pituuttakin sillä on viisi metriä. Riuskoina naisina saimme kanootin peltoa pitkin rantaan. Ensimmäinen ihmetys oli se, kuinka korkealla  vesi on tulva-aikana ollut. Se oli tuonut tuhansia ”kiekurakotioiden” kuoria pellon reunaan ja rantapajuissa oli ruohoa ja muuta kasvillisuutta varmaan puolentoista metrin korkeudessa nykyisestä vedenpinnan tasosta.

Joella puhalsi kohtuullisen kova vastatuuli, kaverinikin epäili minun päätyvän Loimaalle. Mutta ei kun mela liikkeelle, tuulta ja aurinkoa päin, tyynempiä rantoja seuraillen.

Ensimmäinen ilta oli täynnä luontohavaintoja: kimalaiset pörräsivät kukkivissa pajuissa ja kanootti ajoi edessä uivia vesilintuja lentoon. Yhdellä pellolla näin peuroja, jokitörmältä ampaisi rusakkopareja juoksuun tämän tästä ja rantapelloilla lauloivat kiurut ja töyhtöhyypät.

Heti liikkeelle päästyäni olin täysillä retkellä, mieli oli rauhallinen, vaikka meloa sai tosissaan tuulta vastaan. Joen pinnasta heijastuva aurinko tuntui polttavan silmiä ja kasvoja, vaikka tehokkainta aurinkorasvaa oli paksu kerros iholla, aurinkolaseja ei ollut mukana. Joka tapauksessa aika kului kuin siivillä, kun tulin ensimmäiseen paikkaan, missä tuntui myötävirta ja peltoaukean sijasta oli vähän rantametsää, huomasin auringon olevan alhaalla ja ymmärsin, että nyt kannattaa rantautua. Ranta oli todella jyrkkä, mutta teltan pohjan kokoinen tasainen paikka löytyi keskeltä peurojen polkua. Kun keittelin iltapuuron, hämäryys verhosi maiseman. Metsikössä rastaat lurittelivat iltalaulua ja joutsenpari laskeutui joelle törähdystensä saattelemana. Kun heräsin yöllä, oli aivan hiljaista.

 

Aamuyöllä minusta tuntui viileältä ja jäin kuuntelemaan aamulaulujaan laulavia lintuja. Yöllä oli ollut pikku pakkanen ja joella oli usvaa. Aamu oli täysin tyyni, kuulakas. Aamutoimia tehdessä tuli lämmin ja pilvettömältä taivaalta paistava aurinko lämmitti ilmaa nopeasti.

Meloin yöpaikastani Vampulaan nopeasti ja kevyesti, joessa tuntui hyvä myötävirta ja sää pysyi täysin tyynenä. Joella sain kuunnella vesilintuja, joista mieleen jäi erityisesti kuusenlatvassa huutavat lokit ja aina kauniit tiirat sekä hysteeriset rantasipit. Sorsat ja telkät lähtivät lentoon jo hyvissä ajoin, ennen kuin ehdin niiden lähelle. Pelloilla liversivät kiurut, äänessä olivat myös töyhtöhyypät ja kuovi, väliin rääkäisi fasaani ja kurjet huutelivat. Metsäisemmissä paikoissa lauloivat rastaat, punarinta ja minulle tuntemattomat pikkulinnut.

 

Rantauduin Vampulan kotiseutumuseon lähellä – sopiva paikka oli katsottu paikallisen Uotilan pariskunnan kanssa etukäteen. Kävin veisaamassa kirkossa pari virttä, kuljin kylänraitilla ja poikkesin kaupassa. Otin kuvan paikallisen taiteilijan, Tatsuo Hoshikan ateljeen kyltistä.

 

Sitten soittelin Uotilan Marketalle ja sain hänet avukseni pystyttämään Vampula -teosta kunnan matonpesupaikalle. Olin jättänyt teoksen materiaalit: viisi räsymattoa, kassallisen kenkiä ja saappaita, eilen siitä ohi ajaessamme läheiseen pusikkoon.

Teoksen pitkät räsymatot kuvaavat peltoja, kumisaappaat viljelijöitä ja erilaiset kengät kaikkea kansaa, joka syö viljelijöiden tuottamaa ruokaa. Teos näytti Vampulalta, ihan minun näköiseltäni, mutta hyvältä.

 

Paikallinen emäntäni Marketta kertoi ottaneensa haasteeni vastaan tekemällä oman ulkoilmateoksensa. Se oli omakuva, tehty: tikapuista, pajuista, narsisseista ja huusin kannesta. Marketalta sain myös tärkeän opin: hän kertoi, että aina kun tekee jotakin, siitä tulee hänen mielestään hieno. Vaikka hän kutoisi villasukan, se on hänestä aina hieno, kun se on hänen itsensä tekemä. Siinäpä on kaikille opittavaa: olla tyytyväinen itseensä!

Uotilassa kokkasimme kukkakaalikeittoa ja vatsa täynnä lähdin Uotilan Hannun kanssa siirtämään kanoottia ohi Sallilan voimalaitoksen. Iltapäivällä jatkoin matkaa meloen auringon paistaessa, mieli aurinkoisena.

Vampulan seutuvilla joki kulkee melko syvässä uomassa. Rannat ovat kauniit ja matkalla on pieniä saaria. Saarilla olevat linnut eivät tuntuneet välittävän minusta ja kanootista ollenkaan – menin parin metrin päästä touhukasta fasaanipariskuntaa. Välillä virta tuntui ja antoi mukavaa lisävauhtia kanootille, välillä oli tyventä.

­­Ennen Rutavan patoa oli rantauduttava kunnan uimarannan kohdalla. Huilailin rannalla ja olin täydellisen tyytyväinen. Sitten, kun siinä makoillessa alkoi tulla viileä, soitin taas Uotilaan ja Hannu tuli ystävällisesti peräkärryineen siirtämään kanootin uimarannalta padon alapuolelle. Sain hyvät alkuvauhdit padon virrasta ja jatkoin mutkittelevaa jokea alavirtaan. Samalla alkoi tuuli nousta ja taivaskin meni pilveen, mutta matka jatkui rauhalliseen tahtiinsa. Rannat olivat jyrkät ja tein iltaruokaa kanootissa.

Päivän aikana oli kerännyt roskia rannalta ja sopivaksi katsomassani paikassa päätin nousta rantaan ja tehdä keräämistäni pulloista teoksen. Nousin jyrkkää rantapenkkaa tielle ja huomasin olevani Herrantien risteyksen kohdalla. Siinä tein pulloista pullopuun, yhteen pulloon laitoin ”postia”.

 

Taas kerran tämän päivän aikana soitto Uotilaan ja nyt Marketta haki minut yökylään. Uotilassa oli saunakin lämpimänä! Mutta minun oli lähdettävä ennen saunaa lenkille, koska totesin, että ainoa paikka, joka on tullut kipeäksi meloessa, oli reidet! Se oli minulle täysi yllätys. Yleensä kävelen paljon, mutta kanootissa istun, ehkä se tuli siitä, tai eritoten siitä, että illalla meloin aika paljon polvelta, sanotaankohan sitä kanadalaismelonnaksi, eli toinen polvi on kanootin pohjalla, toinen koukussa edessä. Kun Uotilat saunoivat, minä juoksin ja hypin jalkojani vetreiksi ulkona – sen päälle kyllä sauna maittoi ja uni.

Torstaiaamuna kuudelta ylös, että olin valmiina seitsemältä, kun Hannu lähti Huittisiin töihin. Pääsin hänen kyydillään Herrantien risteykseen, jossa kanootti, puuhun sidottuna, odotti. Aamu oli taivaallisen kaunis, täysin tyyni, kirkas, viileä, kuulakas, sellainen kuin vain kevätaamu linnunlauluineen voi olla.  Meloin, väliin lähestulkoon vain liu’uin kaikessa rauhassa, enkä ajatellut mitään. Kun näin kauniin, sileän kiven, maalasin sen pitaa veteen kastamallani kädellä.

 

 

Nyt kun kirjoitan päähänpistostani maalata tiettyä kiveä, mieleeni tulee kalliomaalaukset. Viime talvena luin Ulla-Lena Lundbergin kirjaa: Metsästäjän hymy, matkoja kalliotaiteen maailmassa. Kirjasta jäi mieleen konkreettisesti; tekijän lukuisat retket kalliotaiteen innoittamana, luja tahto, sisarusten yhteys ja se, että monet luola- ja kalliotaiteen teokset ovat todella taiturimaisia ja liittyvät rituaaleihin. (Minun piirtämiäni vesikuvioita ei voi mitenkään rinnastaa niihin, kuvioistani tuli epämääräisiä, vaikka jollakin tavalla ne kuvasivat retkeäni, jokin rituaali kai sekin.) Puhuttelevinta Lundbergin kirjassa oli kuitenkin  sen avaama ymmärrys ihmiselämän lyhyydestä ja taiteen pituudesta; taide ylittää kuoleman ja monta kuolemaa.

Kuinka monta ja moninaista elämää on Kokemäenjoen vesistöalueellakin eletty. Huittisten esihistoriallisista löydöistä kivinen hirvenpää on todella tunnettu. Se on ihmeelliset 7000 vuotta vanha. Kivikautista elämää on vaikea mitenkään kuvitella, kun reilun sadan vuoden takaiseen elämänmenoon tukinuittoineen ja säännöllisine laivayhteyksineen Kyttälän asemalle on vaikea samaistua. Silloin joki ylitettiin lautalla tai veneellä, ehkä joella melottiin muinoin haapiolla.

Välillä pellon alla, rantatörmällä, näkyi kalliota. Tuntui huimalta, että pelto on kallion päällä, mutta samalla tulin ajatelleeksi, eikö kalliota ole kaikkialla maapallolla. Sen päällä olevan eloperäisen maakerroksen määrä vain vaihtelee. Suomessa maakerros ei taida olla kovin paksu. Huittisten seutu on savista, ravinteikasta, vanhaa merenpohjaa.

Kulkureittini, Loimijoki, on vahvasti ihmisen muokkaama. Joki virtaa koko matkan peltomaisemassa. Rantapenkalla näkyy maaperän liukeneminen veteen. Vesi on täysin läpinäkymätöntä, savesta sameaa, kun laitoin sormeni veteen, en nähnyt sitä yhtään. Satakuntalainen peltomaisema, on minulle, maatilan tytölle, rakas. Vanha tie ja vanhat maatilat reunustavat jokivartta. Loimijoella meloessa todella tuntee olevansa vanhassa kulttuurimaisemassa. Näkyvissä on vanhoja tiloja, mutta ajatella, että peltoja on viljelty vuosisatoja, ehkä kauemmankin ja joissakin kohdin jokivarressa on muinaisjäännöksiä. Pysähtelin, nousin välillä rantapenkalle katselemaan, otin valokuvia ja nautin rauhasta. Monenlaisia taloja, rakennuksia ja mökkejä tuli matkalla katseltua.

Vaikea on kuvitella, millainen maisema oli ennen ihmistoimia. Millainen metsä alueella on eri aikoina kasvanut. Miten jokiuoma on muuttunut ja muuttuu, kun maa jääkauden jälkeen on noussut ja nousee. Mitä ihminen on tehnyt joelle ja miten jokea tulevaisuudessa käytetään.

 

Sitten soi puhelin. Terhi Tapala soitti ja kysyi: ”Missä olet?” ”Loimijoella” vastasin. Olin sopinut hänen kanssaan, että hän tulee oppaakseni koskiosuudelle, mutten muistanut, että olimme sopineet hänen tulevan tiettyyn aikaan joen varteen. No, sitten piti meloa vähän reippaammin. Kuvia jäin kuitenkin ottamaan kauniista paikoista. Kaunis oli myös joessa kelluva kuollut joutsen – liekö se lentänyt päin lähellä olevia voimalinjoja.

Terhin kanssa tapasimme tienvarressa, ennen ensimmäistä koskea. Tuli heti hyvä fiilis – tämän naisen kanssa on luontevaa olla ja oppia melontaa. Aluksi sain märkäpuvun päälleni ja kypärän päähäni, sitten opettelimme perusasioita koskimelonnasta. Tosi hyvä oppi oli se, että ennen jokaista koskea rantaudutaan ja käydään kävellen katsomassa, millainen koski on. Sitten tehdään päätös, lasketaanko koski ja miten se tehdään, jos lasketaan vai uitetaanko kanootti kosken rantaa vai pitääkö koski kiertää ja kantaa kanootti kosken ohi. Opettelimme myös ohjaamista, aaltojen myötäilyä ja sitä, että vaikka kanootti menisi kuinka lujaa tahansa, koko koski melotaan, eikä vaan lasketella alas. Terhi antoi myös ohjeet, miten toimia, jos joutuu veden varaan: selällään jalat edellä virran mukana, jos on mahdollista uida, niin sitten kroolilla rantaan.

Kaikki koskiosuudet istuimme jalkojemme päällä kanootin pohjalla. Olin jo ennalta ilmoittanut, etten laske ainakaan Opistonkoskea, mutta iltapäivällä totesin, että kaikki kosket mentiin vettä myöten alas. Myllykoskessa kyllä kivet kolisivat ja jäimme jumiin, mutta Terhillä oli kuivapuku ja hän meni keskellä koskea veteen, siten kanootti keveni ja siinä aikamme taituroituamme, pääsimme kiviltä irti ja jatkoimme matkaa. Isoin yllätys oli se, kun Terhi totesi, että betonipatoisesta Vanhakoskestakin kanootti saadaan uittamalla alas. Kyllä se köysien avulla, Terhin joessa kahlatessa ja minun kivillä hypellessä, onnistui. Yhdessä retuutettiin kanootti padon ja kivien yli. Välillä koskissa tuli vähän pärskevettä sisään, mutta märkäpuku päällä kyllä tarkeni.

Koskimelonnan lomassa ihailimme kevättä ja kukkia Vanhankosken lehdossa. Majavat olivat olleet myös ahkerina Vanhankosken vaiheilla. Kaunis kevätsää oli saanut myös muutamia retkeilijöitä liikkeelle. Lehto on upea keidas ja sinne on helppo tulla kaikkina vuodenaikoina. Vanhakoskesta voisi tehdä ihan oman juttunsa…

Kaiken kaikkiaan koskimelonta oli ihan oma juttunsa ja yksin melominen erilaista kuin yhdessä. Terhin kanssa tajusin, että on hienoa olla keski-ikäinen nainen! Meidän ei tarvinnut kummankaan olla tai tehdä mitään erityistä, yhdessä ja rintarinnan reissattiin ja retuutettiin.

Perheeni oli koskiosuuden jälkeen vastassa ja he ajoivat Terhin takaisin hänen autolleen, minä jatkoin itsekseni matkaa meloen.

Voi kuinka iloiseksi tulin, kun näin matkalla haasteen vastaanottaneiden ihmisten tekemiä teoksia. Yhdellä laiturilla isä ja tyttö olivat iloisen ”kuusinoidan” kanssa vastassa! Heidän rannassaan näytti myös olevan intiaanikanootti! Tovi vaihdettiin kuulumisia, hetkestä jäi iloinen muisto. ”Kuusinoidan” vastarannalla oli keski-ikäisen naisen tekemä hieno tekstiileistä tehty ”matonpesijä”, joka oli sonnustautunut asianmukaisesti korona-maskilla. Pestävänä pyykkärillä oli todella hieno, iso ja vanha virkattu matto.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tiistaina, ennen lähtöäni Huittisten matonpesupaikalle pystyttämäni historialliset hahmot olivat säilyneet ja väkeäkin oli niitä katselemassa. Tekemäni hahmot ovat uittomies ja Kyttälän asemalle Lauttakylä -laivalla, vuonna 1916, menossa oleva nainen (omakuva).

Outileenan matka alkaa

 

 

Näiden vastarannalla oli kauniit ja ihanat, kaksikulttuurisen perheen tekemät iloiset hahmot: nainen ja lapsi, jotka heiluttelivat tuulessa Iso-Britannian ja Suomen lippuja. Teos on todella kaunis, samaan aikaan iloinen ja hellyttävä.

 

Meloin Huittisten mattorantaan, jossa minua odotti Peltomäen Tarja Huittisten Kotiseutuyhdistyksestä ja siinä iltahetken aikana, monta ihmistä poikkesi kuvaamassa teoksia ja juttelemassa. Koululaisetkin (ne jotka ovat koronasta huolimatta koulussa) olivat kuulemma käyneet liikuntatunnilla kävelyllä teoksia katsomassa. Luokassa he olivat etsineet tietoa paikallishistoriasta ja Lauttakylä -laivasta.

Matkalla otin kyytiini monenlaista jokeen ja rannalle kuulumatonta. Yksi erikoisimmista löydöistä oli iso, muovinen mainosjuliste.

Työkaverini, Törmän Elina Huittisten kansalaisopistosta, tuli myös tekemään teoksen jokirantaan, tai yhdessä se värkättiin pajuista, kävyistä ja rantaan ajautuneista styrokseista. Askartelun lomassa syötiin eväät rannassa – oltiin retkellä melkein keskellä kaupunkia.   Kävin Elinan kanssa meloen katsomassa edellä mainittuja, ihmisten tekemiä hienoja teoksia – osan niistä kun näkee oikeastaan vain vedestä. Yhdessä meloimme vielä hetken matkaa eteenpäin ja kanootti laskettiin maihin ennen Pappilanniemeä. Siitä Elina vei minut yöpaikkaani Rekikosken maatilamajoitukseen. Kylläpä nukuin hyvin.

Aikaisen aamupalan jälkeen Rekikosken isäntä vei minut pappilan nurkille. Siitä kävelin pellon poikki kanootille ja vietin pitkän, rauhallisen aamun kierrellen Pappilanniemeä ristiin rastiin. Onpa hieno paikka. Niemessä näkee hyvin, kuinka joki syö rantaa ja vesi vie mukanaan.

Tulvavesi oli myös tuonut tavaraa rantaniitylle, kasasin niistä ukkeleita sammalen päälle – Pappilanniemi tarjoaa mukavasti luontoa ja kulttuuria, niin kuin koko reissuni.

Olen ollut hämmästynyt siitä, kuinka Loimijoen vesi on kauttaaltaan niin savisameaa. Kuten jo aiemmin totesin­­, näkösyvyyttä ei ole käytännössä yhtään. Ennen matkaa luin paitsi Suur-Huittisten historiaa, myös Kokemäenjoen vesiensuojeluyhdistykseltä saamiani julkaisuja Loimijoen vedenlaadusta ja jokeen liittyvistä hoitotoimista, kuten kalojen olojen parantamisesta. En ymmärrä, kuinka kalat voivat elää vedessä, jossa ei näy yhtään läpi. Ylipäätään en ajatellut kaloja ollenkaan, vaikka vaihdoin muutaman sanan matkalla tapaamieni kalastajien kanssa. Kukaan heistä ei sanonut saaneensa saalista sinä päivänä. Jäin miettimään mahtaisivatkohan Loimijoen kalat maistua savelta? Joka tapauksessa kaloja on ja joen kunnostusta varten on tänä keväänä perustettu uusi yhdistys, jonka tehtävänä on muun muassa koskien kunnostus, erityisesti kalojen kutusoraikkoja luomalla. Tärkeä tavoite vahvasti ihmisen muokkaamalla joella on myös tulvahuippujen tasoittamiseen tähtäävät toimet. Tulvat ovat väistämättömiä, mutta niiden hallinnalla voitaneen hillitä ravinteiden valumista vesistöön.

Loimijoen varrelta on viimeisen vuosikymmenen aikana lakkautettu monia jäteveden käsittelylaitoksia. Joen typpikuormitus on myös vähentynyt. Happitilanne on yleensä hyvä, mutta Loimijoen veden ekologinen laatu on vain tyydyttävä tai välttävä. Uimaveden laatu sameudesta huolimatta on Huittisten jätevedenpuhdistamon yläjuoksulla hyvä tai erinomainen. Lisätietoja joen tilasta ja kunnostuksesta sekä jätevesineuvontaa ja muuta vesistöön liittyvää tietoa saa Kokemäenjoen vesistönsuojeluyhdistykseltä, www.kvvy.fi

Kvvy:n sivustolta löysin myös artikkelin joella kasvavasta isosorsimo nimisestä kasvista, joka on tuotu 1800-luvulla Suomeen karjan rehuksi. Rehuksi se ei kuitenkaan soveltunut, mutta jäi maahamme ja on ongelmallinen, koska sen kasvusto on voimakas. Isosorsimo rehevöittää vesistöä ja hävittää alleen joen alkuperäistä kasvistoa. Aikaisesta keväästä ja osaamattomuudestani johtuen en nähnyt tai tuntenut isosorsimoa, mutta ihmettelin vedessä kelluvia, toisinaan lantulta, toisinaan palsternakalta näyttäviä kasveja tai sen osia. En vielä tiedä mikä kasvi on kyseessä, mutta otin siitä pari näytteitä mukaani ja aion selvittää erikoisen kasvin nimen.

Oma kokemus ja viralliseen tutkimukseen tutustuminen ovat kiinnostava osa tutkivan taiteilijan työtä.

Perjantaiaamun kävelyn jälkeen istahdin taas kanoottiin. Ilma oli muuttunut, heti aamusta tuuli jonkin verran ja taivas oli pilvessä. Olkapäätä vähän jomotti ja sain meloa tosissani tuulta vastaan. Ranta oli koko matkan todella roskainen. Jos roskat järjestettäisiin riviin, uskon, että niistä syntyisi jatkuva jono Pappilanniemestä Kokemäenjoelle – seuraava haasteeni huittislaisille onkin ottaa kassi mukaan ja lähteä keräämään pois rannalle ajautunutta roskaa. Voin näkemäni jälkeen paljon paremmin kuvitella ne valtavat merissä kelluvat muovilautat, joista olen lukenut uutisista. Jos pienen Loimijoen rannoilla on jo näin paljon roskaa: pulloja, palloja ja ämpäreitä, kippoja, kenkiä ja styroksia…  ja siima on kaikkein pahinta, sen maatumiseen menee 600 vuotta. Mieleen muistui, kuinka olen kerran auttanut lokkia, joka ei pystynyt liikkumaan. Se oli täysin sotkeutunut siimaan, koho vaan pilkisti siiven välistä. Minulla meni kaverini kanssa pitkä aika, kun leikkasimme siimaa pieniksi palasiksi ja ujutimme sitä varovaisesti sulkien välistä pois. Lopulta saimme linnun jälleen vapaaksi. Mikä kärsimys ja sokki se oli lokkiparalle ollut!

Vähävähältä, taukoja pitäen matka eteni. Rannalla näkyi traktoreita peltotöissä ja siistejä, valtavia maatilojen rakennuksia. Joen varrella kasvoi enimmäkseen pajuja ja haapoja ja sain niiden oksilta ihastella lintujen erilaisia pesäratkaisuja. Yksi kiinnostava tutkimuskohde olisi myös ihmisten mökkiarkkitehtuuri, niin monenlaisia mökkejä tuli nähtyä melontareitin varrella.

Kun sitten kanootti lipui Kokomäenjoelle, ensimmäisen kerran hiukan jännitti. Tuli tunne, että tulin melkein merelle, niin suurelta joki tuntui, vaikka jokien risteyskohdassa on saaria, eikä kovin suurta avaruutta. Suurimman vaikutuksen kuitenkin teki veden värin muuttuminen tai pikemminkin se, että aloin nähdä melan veden läpi. Läpinäkyvä Kokemäenjoki tuntui myös todella syvältä. Aiemmin matkallani en ollut ajatellut veden syvyyttä, enkä montaa muutakaan jokeen liittyvää asiaa, paljon  jää tutkittavaa ja ajateltavaksi seuraaville melontareissuille.

Pidin takoa ensimmäisessä saaressa ja jatkoin matkaa meloen vähemmän tuulisen oikeanpuoleisen rannan tuntumassa. Poikkesin Leppisaareen, autiotalon pihamaalle ja päätin kiertää saaren vasemmalta eli tällä tuulella tyynempää rantaa seuraten. Yhden mökin rannassa näin naisen ja tervehdyksen huikattuani aloimme juttelemaan. Hetken juteltuamme meloin kanoottini heidän rantaansa ja päätimme tehdä joesta noukkimastani puulaatikosta heidän pihaansa pienen teoksen. Laatikko täytettiin puulla, hiilellä, kävyillä ja tiiliskivellä. Ehdotin, että laatikosta voisi tehdä myöhemmin vaikka hyönteishotellin. Ylipäätään teoksen ei tarvitse olla pysyvä, sen voi tehdä aina uudelleen. Vampulan Marketan opein: hyvä jos voi olla tyytyväinen itseensä ja tekemiseensä. Mökkiläiset esittäytyivät Suomen pariskunnaksi ja he neuvoivat minua kiertämään Leppisaaren toista kautta. Otin neuvosta vaarin ja palasin hiukan takaisin päästäkseni joen oikeanpuoleiselle rannalle.

Kokkasin ruokaa pienessä saaressa, josta oli hienot näkymät Isosuon kansallispuistoon. Ruoan päälle huilin kuivassa maassa makuupussissa makoillen. Sää oli pilvinen, mutta heti kun laitoin silmät kiinni makuupussissani alkoi paistaa aurinko. Kun avasin silmät, ilma oli edelleen pilvinen. Toistin silmien sulkemista ja avaamista ja aina paistoi aurinko, kun olin silmät ummessa. Ehkä se kuvaa sitä hyvää, aurinkoista oloa, jonka koko retki on minussa synnyttänyt.

Rantaa katsellen, välillä majavan tekosia ihmetellen ja suolla kävelylenkkejä tehden jatkoin verkkaiseen tahtiini eteenpäin. Pidin taukoa tuulen yllyttyä ja pienen sadekuuron ajan kansallispuiston kauniilla rannalla. Rannalla oli yhtä ja toista veden ja ihmisten sinne kuljettamaa tavaraa. Taukopaikastani löysin yllättäen hellan ja kiukaan – päätin tehdä teoksen hellan sisään. Olen kauan haaveillut saavani ehjän rannerenkaan koivun tuohesta. Löysin rannalta paksuja, lahoavia koivun oksia tai runkoa ja sain kuin sainkin niistä puuaineksen pois ja tuohesta ehjiä renkaita. Näistä tuohiputkista ja koivunoksista sommittelin teoksen hellan sisään. Omalla reissulla tällaiseen on aikaa, kukaan ei hoputa tai pidä hommaa hölmönä – ja minä olin tyytyväinen lopputulokseen.

Yleensä luontoon on vaikea tehdä teoksia, koska luonto on niin täydellistä itsessään, se ei kaipaa mitään. Ylipäätään, kun on täysin tyytyväinen, kuten minä matkallani, ei synny kauheasti mitään, ei tarvitse tehdä mitään, riittää että on. Kun jokin asia on vialla, ärsyttää tai suututtaa, se saa minut toimimaan ja teosideoita syntyy kuin luonnostaan. Nyt saatoin tehdä teoksiani, paikalla olevia, ihmisen tekemiä tavaroita hyödyntäen ja luonnon elementtejä yhdistäen. Tänään olin vapautunut tekemään juuri siellä ja juuri silloin, kun mieleen jotain pälkähti, ei tarvinnut onnistua, eikä suorittaa.

Rauhaisaan tahtiin melottuani ja illan jo lähestyessä huomasin tulevani Ala-Kauvatsanjoen suulle. Meloin viimeisen etapin jokea vastavirtaan, mutta ensimmäistä kertaa matkallani myötätuuleen. Kapealla joella, myötätuuleen kanootti kulki lähes ääneti ja kevyesti. Jokivarren tulipaikalla laskin maihin ja aloin ymmärtää, että olen melonut Huittisten halki.
Unelma on onnellisesti täyttynyt.

 

 

 

Vieritä ylös