22.4.2021 Taas sai herätä kauniiseen aamuun.
22.4. Taas sai herätä kauniiseen aamuun.
Yöpaikastani, Tuomiston kartanolta, laskettelin mäkeä alas Vanhalle Harsulle. Harsun museokoti on kyllä viehko paikka. Piharakennukset ovat aina kulkijoille avoinna! Pienempi rakennus on Hyvän Paimenen majatalo, jossa on keittiö ja huone. Isompi rivi, jonka hellassa humisi tuli ja leivinuuni hohkasi lämpöä, on ollut 1800-luvulla maakauppiaan puotina. Saman rakennuksen yhteen tilaan on rakennettu seimi, joka etenkin jouluaikaan puhuttelee. Päärakennuksessa on isoja, kalustettuja huoneita, joten tutkimista ja tunnelmoimista riittää. Itseäni säväyttivät piharakennuksen lisäksi erityisesti upeat vanhat pelakuut ja myrtti!
Ennen kuin jatkoin matkaani, kävin Karkun kauniilla uimarannalla. Toivottavasti tulevana kesänä saadaan lämpimiä uimavesiä. Matkaevästä kävin ostamassa ystävälliseltä Karkun kyläkaupan kauppiaalta.
Karkun kaunis kylänraitti jäi jäi taakse, kun jatkoin Maakunnan- ja Kellokiventietä Häijääseen. Matka taittui tapani mukaan hitaanlaisesti.
Teilikivellä ihmettelin ihmisten ja rangaistusten julmuutta sekä sitä, että tien vierillä toimitettuja rangaistuksia on tultu joukolla seuraamaan.
Tuntui oudolta haukata evästä sellaisella paikalla.
Saikkalanjoki ylitetään korkeaa, puukantista siltaa. Maisemat ovat koko ajan komeammat.
Häijään paljon kehuttu juustola ja kaupat piti jättää väliin, koska aikataulu seuraavaan tapaamiseen alkoi uhkaavasti lähestyä. Aion poiketa juustolassa sitten huomenna kotimatkalla. Muutaman tienvarren asukkaan kanssa sain viettää lyhyen juttutuokion. Kun kuvasin Häijään entistä, hellyttävän näköistä vehnämyllyä, läheiseltä ovelta huudettiin perääni. Iloinen emäntä tuli sieltä kahvipaketin kanssa. Jos ihmisestä löytyykin julmuutta, kokemukseni tällä reissulla tapaamistani ja yleensäkin ihmisistä on hyvä ja lämmin.
Perämaan ja Kelhän teitä pitkin jatkoin, postia eli kirjoittamiani kortteja jaellen, mutta muuten melko nopsakkaa vauhtia, kohti Haukijärven kuivuria. Kelhäntie päättyy nykyisin Hämeenkyröön vievälle isolle tielle (nro 262), jota pitkin pitää mennä noin kilometrin verran.
Oikealla on Haukijärven maa-ja kotitalousseuran kuivuri ja siellä seuran ihanat aktiivit odottivat lämpimän keiton ja vastaleivottujen sämpylöiden kera. Ruoka maistui ja puhetta riitti. Seura on kunnostanut kuivurin kuutisen vuotta sitten yhdistyksen tapahtuma- ja askartelutilaksi. Tulevalle kesälle on suunnitteilla ainakin ihanalta kuulostava aamupala kuivurilla -tapahtuma. Jouluisin on tonttunäyttely ja uskon, että tällä porukalla ideoita ja kävijöitä riittää!
Vanha tie on kulkenut satakunta metriä sivussa nykyiseen reittiin verrattuna. Marja-Liisa Einolan kanssa lähdimme kävelemään vanhaa reittiä eli nykyistä peltotietä alas ojalle, jonka yli kulki ihana kivillä kiilattu nyt jo hiukan huonokuntoinen kaarisilta. Ihana löytää vanhoja rakennelmia. Eilen vanhoja, pienten ojien yli rakennettuja kivisiltoja löytyikin aika monta!
Iltapäivän vanhetessa UutisOiva -lehden toimittaja tuli juttureissulle. Haukijärveläiset kertoivat toimittajalle hienosta yhdistyksestään ja kun minä vuorostani puhuin, omakin kuva reissustani selkeni. Maisemat, erilaiset kulttuuri- ja luontokohteet ovat kiinnostavia, mutta kun tiestä puhutaan, keskiössä on luontoon tien rakentanut ihminen sekä hänen matkansa syyt, kulkemisensa ja lähettämänsä posti. Sain Haukijärveläisiltä muuten vanhaa postia, jonka vien myöhemmin Keikyän museolle…
Haukijärven jälkeen maisemat vain paranivat. Mielestäni kaikkein sievin kylä taitaa olla Herttuala. Siellä tutkailin paikkoja ja pääsin tutustumaan pajutöitä valmistavaan Luontovakka -yritykseen – sekin kauniin pihapiirin navettarakennuksessa.
Poikkesin reitiltä ja kävin Nobel-kirjailija Sillanpään nuoruudenkodissa, Töllinmäessä.
Yöksi poljin Frantsilan hyvän olon keskukseen.
Kyselen joka päivä tapaamiltani ihmisiltä, mistä he pitävä kotiseudussaan ja mitä he haluavat esitellä muualta tuleville vierailijoille.
Joka kunnassa on hienoa luontoa!
Mutta ilman kirkkoa, taiteiljoita ja muita kulttuuripersoonia sekä yrittäjiä eli yksittäisiä ihmisiä, muita kohteita ei olisikaan. Monien vastausten ja oman kokemuksen pohjalta ajelu siis kulkeminen tiellä, millä välineellä tahansa, on kiinnostavaa ja avartavaa. Kulkeminen piirtää kokonaiskuvaa niin ympäristöstä kuin sen ihmisistä.
Postilaatikoita on myös moneen lähtöön. Kyllä nekin kertovat omaa tarinaansa.